Eli siis oltiin poijjaan kanssa autosuunnistuskisassa toimitsijoina.
Oli kuulemma Hiljasen Pojan Ajot. Lajista emme tiedä mitään ja säännöistä hieman vähemmän. Siispä en voi kirjoittaa kisan kulusta, reitistä, tuloksista tai muusta fiksusta; on siis kommentoitava teille muutamalla sanalla pimeän yön tapahtumia.
Mitä teimme JAT:lla – se ei ole vieläkään selvinnyt.Kun katselin oletettavasti kilpailijoiden touhuja en oikein usko, että hekään tiesivät mitä tehdään. Kun yleensä autourheilussa pyritään auto pitämään edes jonkinlaisella tiellä, näyttää sinne tänne ajajien tarkoitus olevan ajaa niin sankoissa pusikoissa kuin mahdollista. Mitä sakeampi lepikko tuulilasin edessä sitä onnellisempi olotila. Sääliksi käy näitä lajitovereita.
Tehtävämme tuli kuitenkin suoritettua ilmeisen onnistuneesti, koska kukaan ei valittanut jälkikäteen mistään. Autosuunnistustoimitsijauramme traditioihin on kuulunut ongelmat kellojen kanssa – joskunaan meille tuodun kellon ja ns. Yleisradion ajan välillä on ollut heittoa kolmatta tuntia.
Niinpä vahingosta viisastuneena toimme varmistavaksi tiimalasiksi oman kellon – vaarivainaan perintönä saadun käkikellon – mittaamattoman arvokkaan ajannäyttäjän. Vaan voi voi, asemapaikkamme oli keskellä lentokenttää ja lähimpään käkikellon kiinnityspuuhun oli matkaa yli 50 metriä! Vaan ei loppunut kokeneen toimitsijaparin konstit tähän, meillä oli kiikari mukana. Poika valaisi kilpa-auton saapuessa JAT:lle kelloa ja eikä ollut pulmia! Ongelmia tuli siinä vaiheessa kun poijjaan taskulampusta loppui paristot eikä aikaa voinut enään tihruta. Siirryimme antamaan aikoja kuulohavaintojen perusteella. Käki kun onneksi avasi luukkunsa ja kukahti vartin välein. Kilpailun johdon mielestä ao. tarkkuus riitti enimmälle osalle kilpailijoita siinä vaiheessa kisaa – lopuille annettiin aika johdon toimittamasta kellosta tai se aika mitä kilpailijapari pyysi.
Ihan kiva juttu oli eväspussukka jossa oli pikku naposteltavaa sydänyön tunneiksi. Vaistoni sanoo, että seuran tyttöjä saa kiittää sämpylöistä, suklaasta, mehusta ja ilmeisesti ihan aidoista varastetuista omenoista.
Meille jäi ihan hyvät muistot tästä temmellyksestä – tulemme toistekkin – mutta kaihoisa pyyntö: Voisko autosuunnistusjaos hankkia poijjaan fikkarin uudet paristot?
Keep smiling!
Paavo Aaltonen